Elämän eläminen
Tähän väliin hieman ajatuksenjuoksua, millään lailla – mutta kuitenkin kaikin tavoin – liittyen muihin teksteihin.
Olen aina ollut sitä mieltä, että elossa oleminen ja oikeasti elämän eläminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Lainaan Benjamin Franklinin sitaattia: ”Some people die at 25 and aren’t buried until 75.” Osuu ja uppoaa. Pitkään kesti ennen kuin itse aloin oikeasti elämään enkä vain selviytynyt päivästä toiseen.
Lainaan tähän väliin myöskin toista suurmiestä, Bob Marleyta. Häneltä voisin lainata monen monta tekstinpätkää, mutta tässä se, mikä kolahti ja kovaa. Niin kovaa, että piti ihan iholle asti saada: ”Live the life you love, love the life you live.” Totta joka sana. Mitä järkeä on elää elämää, jota ei rakasta? Miksei voisi rakastaa elämää, jota elää?
Tosi moni lähelläni oleva ihminen vain elää sitä elämää mihin ollaan totuttu, eikä uskalleta muuttaa sitä, koska ”tää on sitä tuttua ja turvallista”. Tiedän monta, ketkä ovat huonossa työpaikassa, valittavat asiasta, mutta eivät tee asialle mitään. Tai huonossa parisuhteessa/avioliitossa. ”Kyllä kun naimisiin on menty, niin tästä ei niin vain pääsekään pois.” Totta tuokin, kyllähän jos lupaus on annettu, niin ei siitä ihan helpolla lähdetä.
Mutta mitä jos kumppani muuttuu aivan erilaiseksi? Tai jos itse muuttuu aivan erilaiseksi? Elämä muuttaa meistä jokaista, tavalla tai toisella, hyvällä tai huonolla. Sille ei itse tai kukaan muukaan voi mitään.
Mitä jos löydät toisen rakkauden? Mitä jos tämä toinen rakkaus onkin suurempi kuin ensimmäinen? Pettämistä en hyväksy millään muotoa. Jos on pakottava tarve hypätä jonkun toisen kanssa sänkyyn, niin silloin otetaan ero siitä ensimmäisestä. Mikään ei anna oikeutta kellekään pettää toista. Miksi pitäisi?
Kyse on vain siintä yhteydestä, kipinöistä, perhosista vatsassa. Jos se yhteys onkin parempi jonkun toisen kanssa tai on enemmän kipinöitä ja perhosia. Pitääkö silloin vain olla siinä tiellä, mikä on ensin valittu? Vai onko mahdollisuus toiseen kertaan, loikata tieltä pois, muuttaa suuntaa, kääntyä eri paikkaan?
Tai mitä jos vaan lakkaa rakastamasta? Jos heräät yhtenä aamuna ja huomaat, että et tunne mitään tunteita sitä vieressä makaavaa kumppania kohtaan. Mitäs sitten? Tässä ei ole kyse siitä, että löydät toisen rakkauden. Vaan että tunteet kuolee. Kuulostaa ihan urbaanilegendalta, eihän se rakkaus voi mihinkään noin vaan hävitä. Mutta tää on vähän samanlainen kuin aavetarinat, sitä ei usko, ennen kuin sattuu omalle kohdalle.
Jokainen haluaa elää elämän omalla tavallaan. Joillekin riittää se, että saa aviomiehen, lapsia, koiran ja omakotitalon autoineen. Joku taas saattaa haluta viettää itsenäistä elämää, mennä ja tulla miten itelleen sopii ja keneltäkään kysymättä. Tai joku voi haluta kumppanin vierelleen, kenen kanssa kiertää maailmaa, mutta ei halua asettua aloilleen eikä perustaa perhettä.
Jokainen näistä on oikeanlainen enkä tuomitse kenenkään valintoja. Pääasia on, että itse tuntee olevansa elossa ja voi kiikkustuolissa mietiskellä:
”Vautsi, mikä matka!”
