Tähän väliin hieman ajatuksenjuoksua, millään lailla – mutta kuitenkin kaikin tavoin – liittyen muihin teksteihin.
Olen aina ollut sitä mieltä, että elossa oleminen ja oikeasti elämän eläminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Lainaan Benjamin Franklinin sitaattia: ”Some people die at 25 and aren’t buried until 75.” Osuu ja uppoaa. Pitkään kesti ennen kuin itse aloin oikeasti elämään enkä vain selviytynyt päivästä toiseen.
Lainaan tähän väliin myöskin toista suurmiestä, Bob Marleyta. Häneltä voisin lainata monen monta tekstinpätkää, mutta tässä se, mikä kolahti ja kovaa. Niin kovaa, että piti ihan iholle asti saada: ”Live the life you love, love the life you live.” Totta joka sana. Mitä järkeä on elää elämää, jota ei rakasta? Miksei voisi rakastaa elämää, jota elää?
Tosi moni lähelläni oleva ihminen vain elää sitä elämää mihin ollaan totuttu, eikä uskalleta muuttaa sitä, koska ”tää on sitä tuttua ja turvallista”. Tiedän monta, ketkä ovat huonossa työpaikassa, valittavat asiasta, mutta eivät tee asialle mitään. Tai huonossa parisuhteessa/avioliitossa. ”Kyllä kun naimisiin on menty, niin tästä ei niin vain pääsekään pois.” Totta tuokin, kyllähän jos lupaus on annettu, niin ei siitä ihan helpolla lähdetä.
Mutta mitä jos kumppani muuttuu aivan erilaiseksi? Tai jos itse muuttuu aivan erilaiseksi? Elämä muuttaa meistä jokaista, tavalla tai toisella, hyvällä tai huonolla. Sille ei itse tai kukaan muukaan voi mitään.
Mitä jos löydät toisen rakkauden? Mitä jos tämä toinen rakkaus onkin suurempi kuin ensimmäinen? Pettämistä en hyväksy millään muotoa. Jos on pakottava tarve hypätä jonkun toisen kanssa sänkyyn, niin silloin otetaan ero siitä ensimmäisestä. Mikään ei anna oikeutta kellekään pettää toista. Miksi pitäisi?
Kyse on vain siintä yhteydestä, kipinöistä, perhosista vatsassa. Jos se yhteys onkin parempi jonkun toisen kanssa tai on enemmän kipinöitä ja perhosia. Pitääkö silloin vain olla siinä tiellä, mikä on ensin valittu? Vai onko mahdollisuus toiseen kertaan, loikata tieltä pois, muuttaa suuntaa, kääntyä eri paikkaan?
Tai mitä jos vaan lakkaa rakastamasta? Jos heräät yhtenä aamuna ja huomaat, että et tunne mitään tunteita sitä vieressä makaavaa kumppania kohtaan. Mitäs sitten? Tässä ei ole kyse siitä, että löydät toisen rakkauden. Vaan että tunteet kuolee. Kuulostaa ihan urbaanilegendalta, eihän se rakkaus voi mihinkään noin vaan hävitä. Mutta tää on vähän samanlainen kuin aavetarinat, sitä ei usko, ennen kuin sattuu omalle kohdalle.
Jokainen haluaa elää elämän omalla tavallaan. Joillekin riittää se, että saa aviomiehen, lapsia, koiran ja omakotitalon autoineen. Joku taas saattaa haluta viettää itsenäistä elämää, mennä ja tulla miten itelleen sopii ja keneltäkään kysymättä. Tai joku voi haluta kumppanin vierelleen, kenen kanssa kiertää maailmaa, mutta ei halua asettua aloilleen eikä perustaa perhettä.
Jokainen näistä on oikeanlainen enkä tuomitse kenenkään valintoja. Pääasia on, että itse tuntee olevansa elossa ja voi kiikkustuolissa mietiskellä:
”Vautsi, mikä matka!”
Pohdiskelin mistä alottaisin tän tarinan. Kiinnostaisi kirjoittaa heti aikuiselämästä, mutta päätin kuitenkin valottaa hieman myös lapsuutta ja varhaisteineyttä. Sillai ihan lyhyesti vaan.
Olen asunut aina äitini kanssa. Isääni en ikinä ehtinyt tuntemaan, mulkku kun otti ja lähti äitin kerrottua olevansa raskaana. Eikä kuuleman mukaan ollut ensimmäinen kerta, tai ainakaan ei ole tekemisissä kenenkään lastensa kanssa. Serkkuuni tutustuin ylä-asteella sattuman kautta, kun hokasin saman sukunimen. Silloin puhuttiin kaikennäköistä sen suvun asioista ja ollaan tekemisissä nykypäivänäkin. Hassua, miten ihmisten tiet kohtaavat.
Isäpuolia lapsuuteeni mahtui useita. Ensimmäinen, kenet oikeasti muistan, oli Juha. Hän on myös pikkuveljeni isä ja olivat äidin kanssa yhdessä muistaakseni 13-14 vuotta. Sitten yhtenä päivänä äiti sanoi, että heille on tulossa talon katsoja, laittavat siis talon myyntiin ja samalla lusikat jakoon. Olin oikeestaan vaan tyytyväinen asiasta. Näin useesti miten äiti kärsi suhteesta eikä se helppoa kellekään ollut. Juhalla oli hieman taipumusta aggressiivisuuteen, etenkin muutaman oluen jälkeen. Minulle Juha ei ikinä tehnyt mitään, ei edes ollut lähellä. Lähinnä se oli semmosta naljailua ja vittuilua. Siivouksesta, nukkumisesta, tietokoneella olemisesta, tavaroiden säilyttämisestä. Muistan kerran, kun hän vei ratsastuskypäräni säilöön autotalliin. Kysyin seuraavan kerran lähtiessäni, että missä se on. ”No en mie sitä oo paljoo tarvinnu.” Pikkujuttuja, mut silti elämä ois ollu helpompi ilman. Aina ei tienny mitä uskalsi tehdä tai sanoa ilman, että tuli paskaa niskaan.
Pikkuveljillä oli vaikeempaa. Tai oikeestaan Ossilla, vanhemmalla. Ossi oli hyvin temperamenttinen lapsi ja sen takia nykyisinkin vaikeuksissa. Juha ja Ossi on hyvin samanlaisia ja siksi eivät tule keskenään toimeen. Yhden tapauksen muistan kuin eilispäivän. Ossille opetettiin luistimien narujen solmimista. Kuuntelin omassa huoneessani. Ossilla kun ei heti ekalla kerralla ottanut onnistuakseen, niin Juha turhautui ja sen jälkeen Ossi turhautui. Taisi muistaakseni luistin lentää, kun Ossi heitti sen ja juoksi sen jälkeen huutaen omaan huoneeseensa ja sänkyynsä. Juha meni perässä, vihaisena, ja kohotti nyrkkinsä. Äiti meni perässä ja huusi Juhalle, että älä lyö poikaa.
Muistan sen aina. Miten äiti huusi Juhalle. Miten Juha huusi Ossille. Miten Ossi itki hysteerisenä sängyssä. Miten Juha meni ovet paukkuen tupakalle ja äiti jäi Ossin kanssa huoneeseen itkemään. Miten myöhemmin Juha itkien pyysi äitiltä anteeksi ja sanoi, ettei olisi pystynyt estämään itseään, jos äiti ei olisi tullut väliin. Miten myöhemmin illalla menin Ossin huoneeseen ja halasin, kun muutakaan en voinut. Miten voimattomalta tuntui. Vihaiselta. Petetyltä.
Äiti oli tietysti se, kuka otti eniten osumia. En muista kertaakaan, että Juha olisi lyömällä lyönyt, mutta ikinä ei tiedä, mitä tapahtuu, kun lapset lähtee viikonlopuksi mummolaan. Muistan riitoja, joissa äiti sai mukillisen kylmää vettä päällensä. Muistan huutoa ja nyrkillä pöytään takomista. Muistan syytöksiä, joissa ei ollut mitään perää. Kerran muistan, kun menin kotiin. Tajusin heti, että siellä oli riita käynnissä. Avasin huoneeni oven, kun Juha huusi minua. Menin keittiöön ja Juha sanoi, että katso nyt, minkälainen huora tuossa istuu. Tiesitkö, että äitis on semmonen? Jahtaa miehiä tuolla ympäri kyliä, tuo huora? Käännyin ympäri ja menin huoneeseeni. Myöhemmin Juha lähti autolla ajamaan, eikä tullut pitkiin aikoihin takaisin. Itkin. En se puolesta, mitä Juha oli sanonut, koska tiesin, ettei se pitänyt paikkansa. Vaan sen puolesta, mitä äiti joutui kestämään.
Pian tämän jälkeen tulikin ilmoitus talon myymisestä.
Nimet muutettu.
Olen kohta 25-vuotias nainen. Kirjoitan omasta elämästäni sekä siinä sivussa muidenkin. Toivon, että tarinani ei paljoa poikkea siitä, mitä oikeasti tapahtui.
Halusin perustaa tämän blogin, koska. Miksi? Siksi, että tarinani on ”one of a kind” eikä kellekään muulle ole tällaista tapahtunut? Siksi, että olen kovasti kärsinyt tästä eletystä elämästä ja nykyisin olen täynnä traumoja johtuen menneisyydestäni? Siksi, että varoitan kaikkia muita, etteivät tekisi samoja virheitä?
Ei, en usko, että olen ainutlaatuinen tarinani kanssa tai mitenkään spesiaali-tapaus. Uskon, että ihmisillä on pahempiakin tarinoita takanaan. Tottakai olen kärsinyt elämässäni tapahtuneiden tapahtumien takia, mutta kuka ei olisi? Se on sitä elettyä elämää ja hengissä siitä on tähän asti selvitty. Toki kerron asioista, joita olen tehnyt ja myös asioista, jotka olisin halunnut jättää tekemättä. Mutta missä olisin, jos en olisi tehnyt tuota kaikkea? Eläkää elämänne ja tehkää omat virheenne. Koska why not? Kasvunpaikkoja ne vaan on.
Miksi siis kirjoitan blogia? Koska toivon, että ihmiset voisivat joiltain osin samaistua tekstiini ja minuun. Huomata, ettei olekaan yksin asian kanssa. Toivon myös, että ihmiset tekisivät elämällään sitä mitä haluavat, ei sitä mitä pitäisi tehdä tai mitä muut haluavat. Tässä on ollut yksi monista kasvunpaikoista itselleni, päättää omista asioista ja tehdä mitä tykkää eikä mitä valtavirta ajattelee, että pitäisi tehdä.
Toivottavasti nautit lukemastasi. Jätä ihmeessä kommenttia, jos nappasi sekä myös, jos ei.
-J-
